Victory 2009

That is to say:

(Well, 23 days and 51 177 words, to be exact. Also a donation of $25.)

The monstrous product of mine was fun to write; and that was what I went in for. Now, since the thing’s in Finnish, it would not make much sense to share a chapter here — but since I’m in a jubilatory mood, I’ll throw a chapter at ya anyway. It’s the first one of the novel, and it is quite self-contained.

Since I’m feeling all flushed with some strange, unholy energy (Coca-Cola?), I put the same bit, roughly and quickly and almost sentence-for-sentence translated, after that. (Sentence-for-sentence is my excuse for the choppiness of the English version.)

So, feast your eyes on the weirdness that is the Finnish language: like backwards Latin with ten times the grammar!

* * *

1 : Probleema

Professori Taulupää huokaisi. Taas yksi taulapää opiskelija ovella koputtelemassa. Mitähän tällä kertaa? Kenties isosisko oli taas varastanut tietokoneen kiintolevyn, ja siksi matematiikan historian esseetä ei voinut vieläkään palauttaa.

Sisään astui naispuolinen, aran oloinen opiskelija. Tämä katsoi hermostuneena ympärilleen, nielaisi, ja sitten sanoi: “Anteeksi, mutta saako… äh, voiko tulla tyhmällä kysymyksellä vaivaamaan?”

Taulupään mielestä vastaus tähän kysymykseen oli jo melko selvä, mutta hän hillitsi halunsa olla eksakti ja pyysi tyttöä — naista? — istumaan.

Tämä istui, puristi toisella kädellä vihreän villapaitansa kaula-aukkoa, ja katsoi tiukasti Taulupään pöydällä olevaa artikkeliluonnosta. “Äh, siitä kyse. Nimittäin. Tarkoitan… äh, anteeksi, se Analyysin johdannon välikoe?”

Taulupää huokaisi. “Uusintatentti ensi torstaina?”

Tyttö katsoi ympärilleen rystyset valkeina. “En päässyt, äh, päässyt, tai siis, äh, tein jotain väärin?”

“Omasta koelapustahan sen näkee.”

“Mutta, äh, siis, että, anteeksi, mutta kun, niin, minun vastauksia ei ollut kansliassa pinossa!”

Taulupää huokaisi uudestaan. Juuri tällaisten tapausten takia hän oli hankkiutunut eroon koirastaan. Mitähän nyt oli tapahtunut? Olisiko tuulenvire vienyt tarkastettavana olleen paperin? Tai siivooja? Oliko hän käyttänyt sitä muistipaperina, tai nenäliinana?

Oli vielä flunssa-aika ja kaikkea.

Pitäisi pelata aikaa. “Hm, olisikohan se paperi unohtunut tänne — ” hän sanoi ja nousi etsimään. Helpompikin keino olisi: pyytää toista vain lähtemään, niin paperi löytyisi kolme sekuntia toisen lähdön jälkeen.

Tyttö hymyili yhtä vakaasti kuin vahanaamio ja odotti. Taulupää katsoi työpöytäänsä: papereita, artikkeliluonnos, kyniä, Unmöglichkeitin kirja, ja pieni japanilainen veitsi jota hän käytti kirjeiden aukaisemiseen.

Hm, olisi pitänyt laittaa nuo veriset talouspaperin palat jo roskiin tuosta veitsen vierestä. Saattaisivat vaikka pelottaa opiskelijoita. Mutta miten sitä muuten tietäisi että veitsi on terävä? Ja pieni tuska piristi kesken raskaan työpäivän.

Hyllyillä kansioittain kirjeenvaihtoa, mapeittain menneiden vuosien luentomonisteita, ja muutama poronluusta veistetty platoninen solidi.

Äh, Platonin kappale. Taas liikaa englanninkielistä kirjallisuutta. Pitäisi vaikka kuunnella radiosta, hm, vaikka liikennetiedotuksia suomeksi ettei menettäisi kosketustaan.

Menettäisi kosketustaan? Saattoiko suomen kielessä sanoa niin?

Suomen kielessä? Suomenkielessä?

Mistähän tällaisiin kysymyksiin saisi vastauksen? Yliopiston puhelinluettelo, ja siellähän se suomen kielen laitos oli, ja sen johtaja —

“Anteeksi?”

Taulupää hätkähti. Kuka tämä nyt oikein oli? Naishenkilö, istui tuolilla pöydän toisella puolella, vihreä villapaita, lyhyet tummat hiukset, huolestuneen näköinen.

Ei kai hänellä ollut tällaista tytärtä?

Ei. Eihän hän edes ollut naimisissa.

Ai niin! “Niin, hm, se koepaperi… olisiko se täällä… ”

Molemmat läsnäolijat katsoivat yliopiston puhelinluetteloa hämillään; sitten Taulupää laski sen käsistään ja katsoi taas ympärilleen.

Haa!

Hyllyn reunalla oli uudehkon näköinen kansio, jonka selkämykseen oli vieraalla käsialalla kirjoitettu: “ympäriinsä lojuvat paperit.” Lupaava kansio, vaikkei hänellä ollutkaan muistikuvaa sen alkuperästä.

Ehkä siivooja?

Tai joku avulias jatko-opiskelija? Kuin vaikka, hm, Sukunimikö se oli se yksi… ei, se oli valmistunut jo, ja mennyt… jonnekin.

Taulupää pudisti päätään ja avasi kansion.

Mitä? Eikö hän ollutkaan lähettänyt tätä artikkelia Jour. Sci. Math. Acad. Res. Math:iin?

No, onneksi seuraava paperinippu oli hänen teräväkielinen protestinsa artikkelin huomiottajättämisen johdosta.

Ja seuraavana vihainen tiuskaus protestin huomiota jättämisestä… taas oli mennyt paljon hyvää närkästystä hukkaan.

Onneksi neljäs kirje ei sentään ollut kansiossa. Hyvä että jotain oli mennyt perille.

Ja siinähän sitä joku koepaperi olikin.

“Hm, olisiko se tämä — E. Sukunimi, Analyysi I:n ensimmäinen välikoe?”

Tyttö katsoi ympärilleen, mutta ikkuna oli lukossa ja ovi kiinni. “Sukunimi? Yliassistentti?”

“Ei sitten.” Niin, olihan tuossa päivämääräkin viidentoista vuoden takaa… vaiko kuudentoista? Mikähän vuosi sitä nyt…

Seuraava koepaperi. Milloinka hän oli tätä kurssia opettanut? Ja hirveä käsiala… mitä? Helsingin yliopisto?

Ai, sehän oli hänen oma koevastauksensa vuosien takaa.

Voi niitä aikoja. Silloin ei tarvinnut käyttöohjetta puhelinta varten, eikä silmälaseja —

Hm. Ei saisi antaa mielen harhailla. Seuraava paperi.

“Analyysin johdanto, ensimmäinen välikoe, Manuliisa Harkki?”

Tyttö nyökkäisi ja naurahti alistuneen masentuneena. “Minähän se. Tuliko yksi piste vaiko peräti kaksi?”

Taulupää hymyili — ilmeisesti se oli sovelias vastaele tuollaiseen äänensävyyn — ja katsoi paperia.

Jonka jälkeen hän mietti hetken, keksi mielestään soveliaan vastauksen, ja ojensi paperin tytölle: “Hm, no, tämä saattaa olla hyvinkin iloinen yllätys.”

Hän istui alas, ja tyttö katsoi paperia.

Taulupää hymyili hermostuneesti. Hänen olettamuksensa mukaan yllättävästi kokeesta saadut täydet kolmekymmentä pistettä olivat ilon ja, hm, niin sanotun huvin aihe, mutta tyttö vain katsoi paperia ja puristi villapaitaansa.

“Hm, eli taisitte saada täydet kolmekymmentä pistettä, mikä on käsittääkseni hauska ja iloinen yllätys. Että näin hauskasti kävi.”

Miksi tyttö ei nauranut?

Miksi tyttö sen sijaan vain puristi villapaitaansa entistä kovemmin, päästi oudon äänen, ja kaatui naamalleen pöydälle, päästäen oudon voihkaisun?

Tytön naaman alle päätynyt paperi värähti muutaman kerran, hengenvetojen tahtiin, ja sitten lopetti värähtelynsä.

Taulupää huokaisi ja sulki silmänsä. Tämä alkoi taas näyttää yhdeltä niistä ärsyttävistä tosielämän tilanteista missä hänen oletettiin jotenkin tietävän mitä tehdä, vaikkei sitä ollut missään koulussa opetettu.

Hän piti silmänsä kiinni ja mietti.

Ehkä tämä oli vain aistiharhaa? Sellaisen suhteen hän tietäisi mitä tehdä: olla hiljaa ja käyttäytyä normaalisti. Niin se psykologian laitoksen professorikin oli tehnyt, ja vasta kymmenen vuoden päästä olivat huomanneet ja vieneet pois.

Hän avasi silmänsä. Ei tyttöä. Tuoli pöydän toisella puolen oli tyhjä. Pöydällä ei ollut kenenkään päätä.

Pitäisi vain olla hiljaa, käyttäytyä normaalisti ja pysyä puruetäisyyttä kauempana jäniksistä, niin kaikki menisi hyvin.

Noin; asiat hallinnassa ja kahvitauon aika.

Taulupää nousi tuoliltaan, näki pöydän toiselle puolelle lattialle luisuneen tytön, ja kirosi hiljaa itsekseen.

Hän oli sittenkin järjissään. Ja juuri kun kaikki sujui niin hyvin.

Hän mietti hetken, mietti toisen, ja kirjoitti muistiin erään mieleensä tulleen matemaattisen kysymyksen.

Hän katsoi uudestaan pöydän taakse. Äh. Tyttö oli edelleen siellä.

Kauheaa. Kamalaa. Taas tällainen inhottava käytännön ongelma…

Tytön olkapään ravistelu ei auttanut: tyttö oli kuin luilla ja hiekalla täytetty säkki. Ei missään tapauksessa säkki jossa olisi kissoja tai mitään elävää.

Hengitystä ja muita elonmerkkejä Taulupää ei osannut ottaa. Hän mietti, ja sitten tarttui villapaidasta ja nosti tyttöä takaisin tuolia päin. Ehkäpä tämä toipuisi päästyään takaisin istuma-asentoon.

Noston puolivälissä tytön villapaita paukahti ja repesi. Taulupää, yksi luonnon luonnollisista väärinreagoijista, tarttui toisella kädellään ensimmäiseen löytyvään vielä tytössä kiinni olevaan vaatekappaleeseen, ja senkin revetessä huomasi seisovansa tytön päällä, puolikas vihreää villapaitaa toisessa kädessä ja tytön repeytyneet alushousut toisessa.

Hän mietti hetken sitä millaisen topologisen manööverin kautta oli tuohon toiseen vaatekappaleeseen tarttunut, mutta katsoi sitten jaloissaan olevaa puolialastonta tyttöstä ja kadotti ajatustensa punaisen langan.

Tyttö (Liisa jotain?) näytti nyt tajuttoman (kuolleen?) lisäksi pahoinpidellyltä, jopa päällekäydyltä.

Taulupää huokaisi ja huusi sihteerin apuun.

* * *

(Just one note about something I can’t quickly translate: the professor’s name, Taulupää, is a letter away from taulapää, “dried fungi firestarter dry stuff headed person”, a traditional word for a dunce; but the word taulu by itself is a common abbreviation of liitutaulu, “chalkboard”, meaning a blackboard, which are reasonable common round here. It’s all a plot of giving this character a faintly ridiculous name, and introducing him in such a fashion as I do, to make certain transformations all the more shocking.)

1 : A Problem

Professor Taulupää sighed. Once again a dunce of a student at the door, knocking. What would it be this time? Maybe the knocker’s sister had stolen the laptop’s hard disk or some similar thing, and thus the history of mathematics essay could not be returned.

A girl stepped in; young, shy, a student. She looked around, hesitated, and then spoke: “Er, sorry, but… ah, can I trouble you with a stupid little question?”

The answer to this seemed rather determined to Taulupää already, but he held back his instinctive accuracy and asked the girl — the woman? — to sit down.

She did, one hand squeezing the throat of a fluffy green sweater, eyes tightly on the draft of an article on his desk. “Ah, about that. I mean. I mean, ah, the Introduction to Analysis midterm exam?”

He sighed. “The repeat’s next Thursday.”

The girl looked around, knuckles white. “So I, ah, I didn’t pass? I mean I did something the wrong way?”

“Well, your paper shows that, doesn’t it?”

“But, ah, I mean, ah, sorry, I mean my answers weren’t in the stack that was in the secretary’s office!”

Taulupää sighed yet again. It had been cases like this that had forced getting rid of his dog. What could it be now? A gust of wind that lifted a paper when he did not notice? Or a cleaner doing the same? Had it used that paper for notes, or as a handkerchief?

It was the flu season and all. Oh heavens.

Playing for time seemed like a good idea. “Hm, maybe I have accidentally left the paper here somewhere —” he said, and stood up, looking around. Not that that was the easiest way: if he only asked her to leave, the paper’d be found three seconds after her departure.

The girl smiled, as stable and solemn as a mask of wax, and waited. He glanced at his desk: papers, the article draft, pens, Unmöglichkeit’s book, and a small Japanese sword he used to open letters.

Hm, maybe he should have put those bloodied bits of paper towel away from the knife. Who knows, they might disturb the students. But how else could you know the knife was sharp? And a spot of pain worked wonders to keep one awake, with heavy workdays and all.

Shelves groaning with collected letters, folder after folder of lecture notes of years long gone, and a few Platonic solids carved out of reindeer bone.

Ah, Platonic objects; that was what they were called in Finnish. Too much English-language literature again. He should listen, hm, listen to the radio, traffic announcements or the like, to keep from losing his touch.

Losing his touch? Could you say ”losing your touch” in Finnish, or was it just an Anglophone thing?

And could you say “anglofooninen” like he had just thought; or was that a naive translation error, too?

Was there any authority for questions like this? The university phone directory, and department of Finnish, and the chairman was —

“Sorry?”

Taulupää blinked. Now who on earth was this? A female person, sitting across the table, green sweater, short dark hair, a worried look.

He didn’t have a daughter like this, did he?

No. He wasn’t even married, for reality’s sake.

Ah, yes! “Yes, um, the… the exam answer sheet… could it be here…”

Both of them looked at the university phone directory for a little quiet moment, both equally confused; then Taulupää put it down, and looked around once more.

Ha!

A shelf held a newish folder that had the legend “papers found here and there”; promising, though the handwriting did not seem familiar.

Maybe the work of a cleaner?

Or of some helpful graduate student? Such as the, um, Lastname was the one with… no, that one had graduated already, and gone to… somewhere.

Taulupää shook his head and opened the file.

What? And so certain he had been he really had sent this article to Jour. Sci. Math. Acad. Res. Math.; oh dear.

Oh, at least the next piece of paper was his sharply worded note about ignoring the submission.

And the next was, also unsent, his angry protest of the unresponsive attitude of the paper… again wasted indignation.

Not all wasted, though; the fourth epistole on the subject had apparently been sent. Good that something had reached the target.

And here was the wayward exam sheet.

“Would it be this — F. Lastname, midterms of Analysis I?”

The girl looked around herself, worried, but the window was locked, and the door shut. “Lastname? Like, the associate professor?”

“Well, maybe not.” And the paper was, after all, dated fifteen years ago… or was it sixteen already? Or more?

Next paper. Now when on earth had he taught this particular turkey of a course? And what, the University of Helsinki?

Oh; it was his own answer paper from decades ago.

Oh, those times. One didn’t need a manual for a phone them, and one didn’t need glasses either —

Hm, no good letting your mind wander. The next paper.

“Introduction to Analysis, midterm exam, Manuliisa Harkki?”

The girl nodded with a despondent little laugh. “That’s me. Did I score one point, or maybe two?”

Taulupää smiled — he had been told it was the appropriate reaction to such a comment — and examined the exam-paper.

After this he thought for a while, came up with an answer he hoped was socially acceptable, and handed the sheet over. “Well, hum, this might be something of a rather happy surprise.”

He sat down.

The girl kept looking at the paper.

He smiled, feeling rather nervous. By all of his experience, a score of full thirty points, the maximum, was something to cause contentment and, hum, and this so-called happiness; but the girl just kept looking at the paper, clutching her sweater.

“So, ah, you scored thirty points out of thirty, with I think is a contentment- and happiness-filled surprise. Such a happy thing to happen.”

Why the girl didn’t show any signs of jubilation?

Why she just squeezed the throat of her sweater, knuckles white, and why a strange moan escaped her, and she fell on her face, groaning as it hit the table?

The paper on which her face had landed trembled once, twice, by her breaths; then it ceased to move.

Taulupää sighed (some days it seemed sighing was all he did), and closed his eyes. This seemed to be, once again, one of those immensely irritating real life situations where everyone by some perverse quirk of society expected him to know what to do, though no school or class had ever mentioned the matter.

He kept his eyes closed, and tried to come up with something.

Maybe this was just an illusion? Those he could cope with; all was fine if you just shut up and acted normal. The professor over at the department of psychology had done all well for a decade before people noticed and took him away.

Taulupää opened his eyes. No girl. The chair opposite to his was empty. No head resting on the table.

If he just stayed quiet, acted normal, and stayed outside a man-bite’s reach of rabbits, he would do all right.

Righty-o; all was fine and it was the time for some coffee.

He stood up; and doing so immediately saw the girl, on the floor, fallen to a heap on the other side of the table. He muttered a soft curse.

He was sane after all. And just when everything had been going so smoothly.

He thought for a moment; then for another; and then wrote down a mathematical question that occurred to him.

Another look to the other side of the table. Oh, bother; the girl was still there.

Terrible. Horrible. Again such a perplexing, disgusting practical problem…

Shaking the girl’s shoulder didn’t help; she was like a sack half-filled with bones and sand. In no way like a sack with cats or anything else living inside.

Checking breathing and the like were beyond his abilities; and coming up with nothing else, he grasped her sweater and heaved her up. Maybe a sitting position would help; sitting people were, as a rule, more often awake than people lying down.

Halfway up the sweater gave a crack and tore; and, being one of nature’s own and special people of the disastrous misreaction, he tried to keep her from falling, grasped what he could, and after two topologically rather confusing seconds found himself standing over the girl’s unconscious body, one half of a green sweater in one hand, and her white underpants in the other.

He gave a few thoughts to the exact operations that achieving this improbable state had required; but then his eyes were drawn to the now half-naked girl at his feet, and his thoughts gibbered and faded away.

Now the poor girl (Lisa, was it?) looked not only unconscious (dead?) but also assaulted, possibly battered.

He sighed, and called for his secretary.

* * *

Notes from translation:

It occasionally really helps when you have two sex-differentiated pronouns. In Finnish she and he both are hän; both alternatives give you narrative wiggle room, but going between them is a pain. (For the wiggling, contrast “he and she talked” to the Finnish equivalent which of necessity will be something like “the woman and the man talked”, and compare to all the clue-sentences of various mysteries which reveal only the sex of the person in question; and consider the narrative differences if because of a quirk of language even that was obscured: “have you seen him?” versus “have you seen that person?” — the most direct English-to-Finnish translation fix seems to be “have you seen that man?”, which really grates if done inexpertly.)

(Or consider that the title of the novel “She” couldn’t be in Finnish closer to the original than “That Woman”.)

Word counts are roughly 1000 words in Finnish; 1500 word in English. All the little “a”:s and “the”:s stack up.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s